JONATHAN WIDELL
Kun on Helsingin hengestä ja sen kadottamisesta ollut puhe, otetaan esimerkki paikasta, jossa se on vielä voimissaan. Nimittäin Indonesiassa. Ei siis ihan läheltä. Mutta näinä aikoina kelpaa olla kaukaakin viisas, kirjoittaa Jonathan Widell Z-kolumnissaan.
MAINOS. Valkovenäläinen Polimaster SIG-RM1208 on maailman ainoa rannesäteilymittari, mukana sveitsiläinen laatukello Ronda 763. Mittaa säteilyä ympärivuorokautisesti ja hälyttää vaaran uhatessa. Muotoilultaan tyylikäs peli, sopii myös naiselliseen ranteeseen! Tilaukset ja tiedustelut [email protected]
MAINOS. Z-kirjat on julkaissut kolme suomalaisen huippukirjoittajan teosta Ukrainan tapahtumista. Teokset ovat Matti Rossin “Raunioista nousee Donbass – Operaatio Z:n tausta“, toimittaja Leena Hietasen “Antifasistin päiväkirja – Viron apartheidista Ukrainan sisällissotaan” ja Janus Putkosen elämäkerta “Patriootin päiväkirja 1 – kohti maanpakoa“. Teokset ovat tilattavissa edullisena kesäpakettina 30 euron hintaan (sis. postikulut). Tilaukset osoitteesta [email protected]
Helsingin hengen taustaa
Ennen kuin siihen menemme, palautetaan mieleen, mikä tuossa ilmaisussa Helsingin henki on niin lystikästä. Ensinnäkin se on peräisin niiltä ajoilta, kun Urho Kekkonen tavallaan nosti Suomen maailmankartalle kylmän sodan aikoina. Silloinhan Yhdysvallat ja Neuvostoliitto olivat enemmänkin kuin tukkanuottasilla, vaikka kaikki todellinen rähinä oli ulkoistettu Kaakkois-Aasiaan – nimenomaan Vietnamiin.
Jonathan Widell
No, nykyinen presidentti Sauli Niinistö halusi tietysti jättää perinnön presidenttikaudeltaan ja yltää Kekkosen mittoihin. Hänkin halusi liennyttää Venäjän – Neuvostoliiton seuraajavaltion – ja Yhdysvaltain välejä. Hän ilmestyi länsimaiden medioissa henkilönä, joka tunsi Putinin. Aina näissä yhteyksissä Niinistö pääsi laukumoon käsityksensä siitä, mistä tuossa Helsingin-hengessä on kyse. Nimittäin siitä, että ”kasakkaa ottaa siitä, mistä on heikosti kiinni”. Tämä on kuulemma vanha venäläinen sananlasku, jota kukaan ei ole tosin kuullut ennen Niinistöä. Vai oliko se peräti suomalainen sananlasku? Siinä tapauksessa ei senkään vertaa.
Niinistö Helsingin hengen taitekohdassa
Tämän jälkeen Niinistön ura on ollut yhtä kohellusta. Ulkoisesti siihen on tietysti syynä Venäjän sotilaallisen erityisoperaation alkaminen Ukrainassa 24. helmikuuta 2022 (ihan kuin siihen ei olisi Suomessakin osattu varautua, kun monien mielestä konflikti oli lännen provosoima – ja Suomi siinä tietysti tiukasti lännen kyljessä kiinni).
Niiinistö tuli siinä samassa sitten rikkoneeksi montakin lupaustaan. Ehkä nämä rikotut lupaukset ovat hänen presidenttikautensa pysyvin perintö. ”Muistostahan” ei kannata puhua, sillä kukaan ei näitä – kumma kyllä – enää jaksa oikein enää edes muistaa.
Ensinnäkin Niinistö lupasi Nato-jäsenyydestä kansanäänestystä. Siitä ei tullut mitään. ”Syynä” olivat gallupit, jotka osoittivat, että ensi kertaa Suomen kansan enemmistö kannatti Nato-jäsenyyttä. Tämä ei tietenkään poista kansanäänestyksen tarvetta – paitsi näinä ankeina aikoina, jolloin presidentin lupaus ei merkitse enää mitään.
Tässä ei nimittäin ollut kaikki. Sitten luvattiin, että Suomi ei menisi Natoon ilman Ruotsia. Sitten meni. Ja Niinistö itse lupasi, ettei allekirjoittaisi Naton liittymispapereita ennen eduskuntavaaleja, jotka – ainakin teknisesti – olisivat kansan antama oikeutus Natoon liittymiselle. Mutta allekirjoittipa kuitenkin. Kävipä siinä välillä vielä Bidenin kestittävänä Amerikassa ja kävipä vielä itärannikon laivastotukikohdassakin vierailemassa – lieneekö sillä tapaamisella ollut osuutensa tuonkin lupauksen rikkomiseen?
Muuten: tuo ”itärannikko” kannattaa nostaa esille sen takia, että etukäteen näitä Niinistö Amerikan-vierailun yksityiskohtia ei valtamediassa kerrottu. Siinäkin oli tietynlainen ohkainen ”peitetarina” ensin kaupan. Niinistö nimittäin aloitti Amerikan-valloituksensa länsirannikolta, missä hän kertoi amerikkalaisopiskelijoille jotakin Suomesta.
Mitä Helsingin hengestä on Niinistön jälkeen enää jäljellä?
On aivan selvä juttu, että tämän jälkeen Helsingin hengestä ei kannata enää puhua. Ei sillä, että sitä kukaan enää yrittäisikään – paitsi ehkä ironisesti. Kuten kutsuessaan viime vuoden ”rekkakuskien protestia” eduskuntatalon edustalla ”Helsingin hengeksi”. Tosin samalla tavalla se ironia iskee itse tuohon protestiinkin – se kun ei ollut oikein mikään rekkakuskien protesti ainakaan samalla tavalla kuin Convoy-esikuvansa Kanadassa. Tästä tulikin järjestäjille pyyhkeitä – kuten monesta muustakin asiasta (mutta ei mennä nyt siihen).
Joka tapauksessa, kun asiaa nyt etäämmältä tarkastelemme, mikään ei ole johtanut liennytyksen purkaantumiseen – siis Kekkosen työn tuhoamiseen – yhtä tehokkaasti kuin juuri Suomen liittyminen Natoon. Tässä ei tarvitse edes kerrata kaikkia koiruuksia: Nato on nyt muutaman sadan kilometrin päässä Pietarista, eikä Suomelta ole tullut mitään takeita siitä, ettei Suomeen rahdattaisi vielä ydinaseita tuolle etäisyydelle. Lappeenranta haluaisi Naton tukikohtaa siihen rajan tuntumaan (kun muu toiminta alkaa kaupungissa olla vähissä venäläisturistien virran hyydyttyä).
Miten Indonesia liittyy Helsingin henkeen?
Siksi tuntuu karvaalta tunnustaa, että maailmassa sentään löytyy paikkoja, joissa Helsingin henki on muutakin kuin kaunis muisto ja alkusointuinen kielikuva. Nimittäin Indonesiassa.
Itse asiassa ”Helsinkiä” juhlittiin pari viikkoa sitten 15. päivä. Tien varsille esiintyi tällaisia kylttejä, joissa keskellä komeili Martti Ahtisaari:
Mistä on kyse? Siinä vielä lukee Helsinki. Saman sanan – samoin kuin Ahtisaaren kuvajaisen – voi havaita myös Banda Aceh’n tsunamimuseossa. 
Kyse Helsingin hengestä. Ahtisaari nimittäin sai Indonesian keskushallituksen ja Aceh-provinssin kapinallisjoukot sopuun keskenään 15. elokuuta 2005. Indonesiassa on näitä kapinaliikkeitä vähän joka puolella, joten maassa näkyvät sotilaat eivät ole tyhjän panttina: he joutuvat tosi töihin eri puolilla maata kapinallisliikkeitä tukahduttamassa.
Tsunamimuseon tähän liittyy siten, että Aceh koki tsunamin edellisen vuoden lopussa 2004. Tämä oli niin tuhoisa tapahtuma, että alueen saamiseksi jaloilleen molemmat osapuolet päättivät laskea aseensa ja ryhtyä yhteistyöhön. Tämä sopu on pitänytkin – eihän sitä muuten juhlittaisi vielä tänäkin päivänä melkein 20 vuotta myöhemmin.
Ahtisaari piti Helsingin henkeä yllä vaikka pihisi
Kun Ahtisaarea pitää ruveta kehumaan, tietää, että jokin on vialla jossakin. Ja se vika onkin siinä, mitä nykyään tapahtuu. Nykymenoon verrattuna Ahtisaari oli tosiaan se rauhan lähettiläs, joksi häntä on kansainvälisesti kehuttukin. Saipa veijari Nobelin rauhanpalkinnonkin siitä hyvästä.
Se paha maku on Ahtisaaresta jäänyt sen takia, että hän teki saman tempun isommassa mittakaavassa – eli sai sotivat osapuolet sopuun keskenään – vuonna 1999 Jugoslaviassa Kosovon sodan päätteeksi. Tämä tapahtumakulku päättyi itse Jugoslavian – siis Serbian – kannalta sillä tavalla nolosti, että pian tämän jälkeen maan presidentti Slobodan Milosevic otettiin talteen Haagiin Jugoslavia-tuomioistuimessa syytettynä ja kuoli tyrmässä. Jälkeenpäin sitten toisessa jutussa myönnettiin, ettei Milosevic kansanmurhaan syyllistynyt, vaikka tämä oli ollut se otsikkoja kohautellut pääasiallinen – tunteisiin vetoava – syyte.
Tässä oli Ahtisaari siis loppujen lopuksi lännen asialla aika yksipuolisesti. Se, että hän 20 vuotta myöhemmin vielä esiintyy kylteissä sankarina, selittyy sillä, että etäisyyttä esimerkiksi Kosovoon. Ja onhan tuolla ns. yhteisymmärryspöytäkirjalla, jota taannoin juhlittiin, ollut suuri merkitys ihan Indonesian väestölle.
Ahtisaari oli kuitenkin kylvämässä lännen leirin siemeniä jo vuosikymmenet sitten
Mutta kun Ahtisaari on nyt aiheena, niin kannatta huomata se asia, että niin kuin Ahtisaarea ja Suomea on ylistetty tasapuoliseksi sovittelijaksi ja puolueettomuuden tyyssijaksi, siemenet nykyiseen täysin lännen leiriin ajautumiseen on kylvetty jo vuosikymmenet sitten.
Kauan tästä vallitsi kuitenkin epäselvyyttä. Se on rehellisyyden ja tasapuolisuuden vuoksi mainittava. Vielä siihen aikaan, kun Neuvostoliitto oli pystyssä, Ahtisaari kohtasi päinvastaisia syytöksiä. Siihen aikaanhan Suomi oli ”suomettunut” – kuten viime vuoden alun retoriikassa tuon tuosta muistutettiin. Silloin Ahtisaarikin oli Moskovan kätyri. Tätä kuuli nimenomaan Etelä-Afrikassa, jossa Ahtisaarta pidettiin päinvastoin kommunistina siitä hyvästä, että hän sai rauhan aikaan Namibiassa. Namibia nimittäin itsenäistyi Etelä-Afrikasta, joka taisteli Namibian kommunisteja vastaan.
Länsi sai kuitenkin tässä yliotteen. Neuvostoliiton romahdettua historiaa on nimittäin nyt muisteltu nykyajan värittämät silmälasit päässä (jos näin voi sanoa). Niin tasapuolinen kuin Ahtisaari onkin joskus voinut olla, hänen perintönsä on ollut nimenomaan läntisen arvoyhteisön ylivallan pönkittäminen. Ainakin näin jälkeenpäin katsottuna.
Mitä Ahtisaari edellä, sitä koko Suomi perässä
Tähän junaan koko Suomi on sitten lähtenyt mukaan. Nuo Ahtisaaren edesottamukset ovat aika akateemisia nykyään Suomen näkökulmasta. Käytännöllisemmäksi asia muuttuu, kun kuuntelemme Suomen nykyhallituksen puheita.
Jussi Halla-ahon, joka on ylistänyt venäläisiin kohdistuvaa väkivaltaa, ei tarvitse olla edes hallituksessa. Se, että hän on eduskunnan puhemies, on tarpeeksi vakava asia.
Mutta hallituksessakin Halla-ahon puoluetoverit ovat olleet yhtä kovasanaisia. Yksi persuministeri – ulkomaankauppa- ja kehitysministeri Ville Tavio – on ehdottanut, että Suomi kieltäisi kehitysavun niiltä mailta, jotka tukevat Venäjää. Tämä lausunto tuli juuri ennen BRICS-kokousta, johon nuo samaiset maat kokoontuivat. Kaipa nämä maat saadaan helpostikin leimattua juuri tuollaisiksi ”Venäjän tukijoiksi”. Putin oli tosin itse poissa – kun häntä painaa tuo Kansainvälisen tuomioistuimen pidätysmääräsy – mutta tämä ei estänyt länsimediaa kuvaamasta koko BRICS-touhua Putinin estradiksi.
Rupeaako Suomi nyt siis ärhentelemään BRICS-maille, joita on vain koko ajan lisää, niin että noiden kehitysapua tarvitsevien maiden paino on valahtamassa juuri sille puolelle? Painaako kuitenkaan yhtäkään niistä se huoli, että Suomi pidättää kehitysapunsa – joka on aika pieni osa siitä, mitä rahaa niissäkään – köyhimmissä – maissa liikkuu.
Tietysti kehitysapua sopii arvostella. Jätetään sen arvostelu toiseen kertaan. Sanotaan vain se, että tavallaan tuo Ukrainallekin myönnettävä rahavirta, joka USA:n puolelta on nyt kymmenissä miljardeissa, on kehitysapua. Kaikista sitä kohtaan osoitetuista oikeutetuista syytöksistä välttymiseksi perusteluksi riittää nykyään vain se, että se on juuri suunnattu Venäjää vastaan. Mikä muuten ontuu, kun tietää ihan valtamediankin uutisia seuraamalla esim. tämän Sam Bankman-Friedin tapauksesta, että Ukrainan rahoittaminen on enemmänkin rahanpesuoperaatio kuin mitään muuta. Sen rinnalla kalpenee mikä tahansa toinen kehitysapu. Tasapuolisuuden vuoksi tosin sanottakiin, että tästä Ukrainan osuudesta Bankman-Friedin operaatioissa on eri koulukuntia, niin ettei kukaan pääse meitä syyttämään tasapuolisuuden puutteesta.
Toivotaan vain, että uutinen Suomen liittymisestä Natoon ei kulkeudu kovin nopeasti lämpimämmille ilmanaloille. Se nimittäin voisi loppujen lopuksi murentaa jo luottamusta Ahtisaarenkin aikaansaannoksia kohtaan pahemman kerran. Tämä on kaikkea muuta kuin turha pelko nyt, kun BRICSillä näyttää olevan tuuli purjeissa.
